Pandan paniikki

Juhannuksen ilo vaihtui aamuyön tunteina kärsimykseksi, kivuksi ja shokiksi. En ymmärrä miten itkun lomassa osasin kuitenkin toimia jotenkuten rationaalisesti, toimia järkevästi järkytyksestä ja suunnattomasta häpeästä huolimatta. Kolme päivää jo paniikkikohtauksia ja itkukohtauksia, neljäs päivä menossa. Aidosti olen nauranut ehkä kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun Toinen tuskaili pakollista grillailua perheensä kanssa, voi että nauroinkin makeasti kun tiesin miten Toinen perhettään vihaa. Toisen kerran nauroin Toisen ääniviestille, joita se lähettikin useamman ja joita olen kuunnellut kerta toisensa jälkeen. Toisen ääni on niin rauhoittava, toisen ihana nauru ja suloinen yritys sanoa suomeksi rakastan sinua. Minäkin rakastan sinua, niin äärettömästi, ikävä tulee kun toinen nukkuu. 

Ystävä oli luonani mukavan aikaa, hoitamassa ja tukemassa. Kaverin koira oli hoidossa ja ahdistuin ulkona kamalasti kun piti jäädä naapurin kanssa juttelemaan liian kauaksi aikaa. Juu-u, siellä on linnunpesä joo-o, niin tämä koira on aika vanha ja ylipainoinen, lonkkavikainenkin vielä. Ihanko pallosalaman nuorena näit, sillon kuin vesi vielä kannettiin kaivosta. Kehuttiin hyväksi kuuntelijaksi, vaikka ajatukset ja katse harhaili ja koitin nykiä ystävää liikkeelle.

Nälkä sattuu mahassa ja tärisyttää, verensokeri varmasti liian matalalla, mutta ei ole halua syödä. Ei vain maistu. Ulkona sataa, haluaisin kunnon ukkosen. Olisi hyvä mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle, mutta en halua, en halua enää takaisin siihen. Haluan olla vahvempi tällä kertaa, pärjätä itse, vaikka läheisten avun otankin kiitollisena vastaan. 

Vieraisiin en halua enää luottaa, en pysty. Tämä maailma kyynistää minutkin.