Juhannuksen ilo vaihtui aamuyön tunteina kärsimykseksi, kivuksi ja shokiksi. En ymmärrä miten itkun lomassa osasin kuitenkin toimia jotenkuten rationaalisesti, toimia järkevästi järkytyksestä ja suunnattomasta häpeästä huolimatta. Kolme päivää jo paniikkikohtauksia ja itkukohtauksia, neljäs päivä menossa. Aidosti olen nauranut ehkä kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun Toinen tuskaili pakollista grillailua perheensä kanssa, voi että nauroinkin makeasti kun tiesin miten Toinen perhettään vihaa. Toisen kerran nauroin Toisen ääniviestille, joita se lähettikin useamman ja joita olen kuunnellut kerta toisensa jälkeen. Toisen ääni on niin rauhoittava, toisen ihana nauru ja suloinen yritys sanoa suomeksi rakastan sinua. Minäkin rakastan sinua, niin äärettömästi, ikävä tulee kun toinen nukkuu. 

Ystävä oli luonani mukavan aikaa, hoitamassa ja tukemassa. Kaverin koira oli hoidossa ja ahdistuin ulkona kamalasti kun piti jäädä naapurin kanssa juttelemaan liian kauaksi aikaa. Juu-u, siellä on linnunpesä joo-o, niin tämä koira on aika vanha ja ylipainoinen, lonkkavikainenkin vielä. Ihanko pallosalaman nuorena näit, sillon kuin vesi vielä kannettiin kaivosta. Kehuttiin hyväksi kuuntelijaksi, vaikka ajatukset ja katse harhaili ja koitin nykiä ystävää liikkeelle.

Nälkä sattuu mahassa ja tärisyttää, verensokeri varmasti liian matalalla, mutta ei ole halua syödä. Ei vain maistu. Ulkona sataa, haluaisin kunnon ukkosen. Olisi hyvä mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle, mutta en halua, en halua enää takaisin siihen. Haluan olla vahvempi tällä kertaa, pärjätä itse, vaikka läheisten avun otankin kiitollisena vastaan. 

Vieraisiin en halua enää luottaa, en pysty. Tämä maailma kyynistää minutkin.

ah.

Pikkasen liikaa sekoilua ja panikoimista, pieniä haavoja kummankin sieluun. Unia missä on riivattuja vauvoja ja joutuu raiskatuksi pupupukuun pukeutuneen toimesta. Painajaisia melkein joka yö.

Sentään kesäloma alkoi, ja tälläkin hetkellä paistava aurinko saa pikkuisen hymyilemään. Kylmä on vielä, mutta muuten nautin. Alkukesä on aina ollut ihanin aika vuodesta. Puiden lehdet ovat vielä vaaleita, myöhemmin koivujen lehdetkin muuttuu tummanvihreiksi. Mukava olla melkein maalla ystävän luona, kun tuoreen nurmikon voi tuntea varpaiden alla jo parin askeleen päässä ulko-ovelta. Ja ihana tuoksu kun ystävän kihlattu leikkaa aamulla kastunutta ruohoa. Ainoastaan hämähäkit ahdistaa, mutten niitäkään ole nähnyt viimeisen vuorokauden aikana kuin vain yhden kuolleen. Mitäs teki seittinsä väärään paikkaan taloon, sinne kuoli kun ei muona osannut juuri siihen nurkkaan suunnistaa. Sääskiäkään ei ole vielä, ne vasta riesa olisikin kun yöpuulle mennessä pitäisi huoneesta jokainen saada liiskattua. Ja silti jostain kuuluu kuitenkin ininää ja pitää nukkua peiton alla niin ettei näy muuta kuin tukasta tupsu.

(tosin nyt näkyy ikkunan ulkopuolella yksi ihan elävä hämis)

On panikoinnistakin jotain hyötyä, on pakko kertoa tuntemuksistaan ja avata sieluaan, yrittää kertoa mikä ahdistaa vaikkei itsekään oikein tiedä. Ja sitten toinenkin kertoo jotain mitä on piilotellut jo kauan, jotain jota en osannut mitenkään arvata, mutta joka kuitenkin selittää asioita paljon. Asioita, jotka ei oikeastaan edes kummemmin kummastuttaneet mutta jotka kuitenkin käyvät enemmän järkeen kuin olettamukset. Tietenkin pikkaisen kirpaisi kun toinen on valehdellut, mutta kyse ei kuitenkaan ollut mistään niin vakavasta asiasta että olisi jaksanut suuttua. Olen vain onnellinen että kertoi, enkä oikein ymmärrä miksi moista piti edes piilotella. Mutta sillä asialla ei ole loppujen lopuksi edes yhtään mitään merkitystä. Vaikka se hassulta edelleen tuntuukin.

Koulujuttuja on vielä ehkä sata tekemättä, ne olisi pitänyt tällä viikolla tehdä mutta en jaksa uhrata niihin mitään ajatusta enempää.  Haluan mielummin keskittyä tähän kesään ja tähän rakkauteen. Tähän ihanan suloiseen rakkauteen. Toinen on ollut koko ajan niin hyvä, että välillä melkein unohtaa arvostaa sitä miten upea toinen onkaan. Niin upea että puuttuu minun hölmöihin epävarmuuksiin ja pelkoihin heti ja hoivaa ne pois, jos vain voi. Niin kaunis ja ihana ihminen.

hyvää ja pahaa

Vappu oli haaaaaauska. Vaput on olleet mulle yleensä aikamoista törttöilyn aikaa, mutta tämä vappu oli onneksi poikkeus. Ainoastaan se kaivaa vähän mieltä, että humalassa avauduin joistain asioista vähän liikaakin. Ehkä se johtuu vain siitä että ne edelleen jäytää tuolla jossain sisällä ja sopivan tai vähemmän sopivan tilaisuuden tullessa jotenkin vain purskahtelevat ulos. Ei mitään hirveitä onneksi tullut avauduttua, vaikka sitä pelkäsinkin, eikä jäänyt morkkista. Jäi vain kahden päivän krapula. Yöks.

Eräs ääliö, jolle en osaa edes keksiä tarpeeksi pahaa haukkumanimeä kuvaamaan sitä ihmistä, ja joka satutti mua pahiten joskus menneisyydessä, on jotenkin alkanut taas vainoamaan. Tuntuu ihan uskomattomalta ja epäreilulta sattumalta, että kyseinen mulkku on tullut meidän koulun kahvioon töihin. Tais mun kahvinjuonti koulussa loppua tähän. Se voittaa, minä häviän. En vain ole vielä melkein kymmenenkään vuoden jälkeen valmis enkä tarpeeksi vahva kohtaamaan sitä ihmistä. En ole ehkä ikinä. Ne tapahtumat pilasi mun elämän moneksi vuodeksi. Toisaalta, nyt olen jo vahvempi kuin koskaan.

En ole vielä onneksi nähnyt sitä siellä, kuulin vain varoituksen että näin on. Ja parista ilkkuvasta viestistä päätellen sekin tietää, että siellä opiskelen. Että se paskiainen kehtaa.

Koulun kanssa meinaa olla vähän epäsuotuisa hälläväliä-asenne, ei jaksa enää panostaa muuhun kuin kesäloman ja poikaystävän odottamiseen. Panostan kouluun oikein kunnolla sitten ens lukuvuonna, joo. Päätä särkee.

minä tarvitsen sinut nostamaan mut pintaan

Takapakkeja, takapakkeja. Sairastaa ihmiset ja lemmikit, teknologia posahtaa ja sitten vielä sähköt meni. Joulukuulta lasku maksamatta ja revi nyt sitten jostain 400 euroa että saat sähköt takasin. Onneksi ystävä auttaa maksamisessa ja evakossakin saan olla. Huh.

Huomenna on vielä aika lääkärille ja pelottaa jo valmiiksi että mitä muuta pahaa tähän syssyyn vielä tulee. Tavallaan tiedän jo että mitä mulla tällä kertaa epäillään ja luultavasti saan siihen huomenna vain varmistuksen että sellainen on. Saa nähdä miten sen jälkeen pysyy vielä koulupäivän kassassa, jotenkin olisi pakko pysyä kun on harkkatunteja. Naamari päälle ja kotimatkalla ei enää haittaa vaikka kyyneleet valuisi.

Mieli kyllä laahustaa ihan jossain alamaissa. Eikä siihen yhtään auttanut uni jonka näin päikkäreillä, uni jossa olin vieläkin rakastunut entiseeni mutta jolla oli unessa tottakai joku uusi. Onhan sillä oikeassakin elämässä, ollut useitakin minun jälkeeni, niin kuin minullakin. Uni vain jotenkin herätti vanhat katkeransuloiset tunteet jostain minkä piti olla jo ikiunta. Piti olla ystäviä, ja siinä ollaan välillä onnistuttukin, mutta en vain osaa päästää irti niistä vihan ja katkeruuden tunteista. Parempi vain unohtaa taas koko uni ja koko ihminen.

Tämä päivä on ollut yhtä painajaista siitä asti, kun aamulla kömpi unensekaisena vessaan ja huomasi ettei valot toimi. Siitä se sitten lähti kuin lumipallo vyörimään ja pyörimään ja tuntuu että kaikki paskat fiilikset kaatuu tämän päivän niskaan. Tekisi mieli itkeä, mutta ei täällä ystävän luona viitsi, kun en minä jaksa mitään halailua ja tsemppipuheita tai yhtään mittään. Menis jo nukkumaan niin saisin vollottaa ihan itekseni. 

marry me!

Ääh, tyhmiä rahaongelmia. Olis hienoa, jos voisi käydä töissä opiskelun ohella, mutta kun ei yksinkertaisesti ole voimia sellaiseen. Painaa jatkuva väsymys, joka päivä koulun jälkeen 2-3 tunnin päiväunet ja sitten vielä 8-9 tunnin yöunet. Jotain ratkaisuja pitäisi keksiä. Toki rahaa voisi säästää lopettamalla tupakoinnin, mutta ei se näin stressaavassa elämäntilanteessa ole mahdollista. En halua yhtään ylimääräistä stressiä ja ahdistusta.

Haluan naimisiin. Olen aiemmin ollut kihloissa, mutta se kihlaus purkautui noin kaksi viikkoa ennen häitä. Eikä minulla sen jälkeen mitään erityistä hinkua avioliittoon ole ollut, vaikka jotain vakavia parisuhteita onkin ollut. Mutta nyt tämän nykyisen kanssa... en tiedä, olen tullut höpsöksi. Haaveilen häistä. Sitten vuonna 2017, kun kun voi päästä ihan oikeasti avioliittoon eikä vain rekisteröityyn parisuhteeseen. Toinen on ollut vastahakoinen. Todella kauan oli sitä mieltä, ettei avioliitto kiinnosta ollenkaan. Ei niin mitenkään päin. Typerä ajatus koko juttu. Mutta kun olen tarpeeksi jankannut ja hölöttänyt miten ihanaa se olisi, olen saanut toisen mielipiteen muuttumaan ehdottomasta eistä ehkäksi. Ei meillä mikään kiire ole, ja olen tyytyväinen ehkään. Se antaa mulle enemmän tilaa unelmoida ja haaveilla kuin ehdoton ei. Häät pidettäisiin tietenkin Suomessa, ja mua hieman vaivaa se, ettei siellä olisi kuitenkaan läsnä kuin vain minun ihmisiä. Toisella kun on välit rikki omaan sukunsa, eikä mitään mielenkiintoa korjata niitä. Siitä ei edes puhuta. Tai joskus koitan puhua, mutta kun ei niin ei. Toinen ei ole niinkuin minä, jolle suku ja lähimmäiset on tärkeitä. Ja mun pitää vain ymmärtää se.

Mutta jotkin pienet, meidän näköiset häät... Lupaus viettää loppuelämä yhdessä. Olla aviopuoliso. Husband and husband. Yksi päivä vain meidän rakkauden julistamista varten, ja sen jälkeen kaikki vuodet yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa. Okei, joo, realistisesti ajateltuna, joo, puolet avioliitoista päätyy avioeroon. Ei sitä ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Mutta kun mie oon romantikko, ja haluan sen päivän, sen lupauksen, sen elämän avioparina. Sitoumuksen.

Mutta on meillä vielä aikaa. Onhan se tärkeintä nauttia vain tästä hetkessä ja edetä päivä kerrallaan. Toisiamme rakastaen.


Elämä olis paljon jännempää sinkkuna.

tyhmät juhlat

Aina välillä sitä tapaa ihmisiä, joihin syystä tai toisesta ihastuu hieman. Jokin niissä vain alkaa vetää puoleensa, ja huomaamattaan hakeutuu niiden seuraan enemmän ja enemmän. Niiden kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, ettei se pieni ihastus muutu isommaksi ihastukseksi ja vaaranna jo olemassa olevaa parisuhdetta. Silloin menee jo vaaralliseksi, jos huomaa punastuvansa ja nauravansa huonoillekin vitseille, ja kylki kyljessä istuttaessa alkaa kutkuttaa mahanpohjasta. Silloin pitää paeta. Pitää muistaa oma mies, jota rakastaa, eikä antaa jonkun toisen vallata mieltä. Ihastuminen on normaalia, vaikka olisikin jo parisuhteessa, eikä sille vain voi mitään. Mutta omille teoilleen voi. Asiat vain tärkeysjärjestykseen.

Mutta jos aina vaan pakenee, niin menettääkin tilaisuuden johonkin vielä parempaan kuin se mitä jo on? Mitä jos jonkun toisen kanssa olisikin vielä mahtavampaa kuin sen nykyisen kanssa? Siinä kai se rakkaus sitten mitataan, että päättää silti vain pysyä siinä nykyisessä. Rakentaa suhdetta vain paremmaksi sen oman kanssa, kun eihän siinä ole edes mitään vikaa, miksi hylätä jotain mikä ei ole edes rikki. Olen tässä suhteessa onnellisempi kuin missään suhteessa ikinä aiemmin.

Eilen, torstaina, kävin ostamassa vaatteita. Inhoan vaatekauppoja ja vaatteiden ostamista, varsinkin housujen, kun niitä on melkein pakko aina sovittaa. Pitäähän sitä olla varma, että takamus näyttää niissä hyviltä, ennen kuin tuhlaa niihin viikon ruokarahat. Varsinkin kun illalla oli sitten myös bileet. Oli vanhoja ystäviä, joitain tuttuja ja joitan uusiakin ihmisiä. Persettäni puristeltiin kahteen kertaan. Alkoholi ei mennyt päähän. Osa ihmisistä käyttäytyi aivan idioottimaisesti. Jossain vaiheessa kyllästyin ja painuin pehkuihin muiden vielä jatkaessa juhlimista. Korvatulpat korviin ja unta palloon.

 Nyt olen tyytyväinen ja nautin tästä krapulattomasta olotilasta. Jaksaa jopa siivota, vähän kerrallaan. Huomenna mennään ostamaan pojalle uusi polkupyörä. Jospa se ei tänä vuona murtaisi kättään sen kanssa.

 

hups.

Aamun kammottavasta väsymyksestä huolimatta sitä jotenkin potki itsensä liikkeelle. Tuonne ulos vaan, missä loska kasteli jalat ja lumihiutaleet tarttui hiuksiin ja silmäripsiin. Koulusta palatessa oli sentään vähän parempi ilma ja teitäkin osittain aurattu. 

Stressi kasvaa sitä mukaa kun päivät etenee ja asiat menee pyllylleen. Joka päivä jotain pieniä vastoinkäymisiä. Ei saisi nauraa, kun kokeesta tulee hylätty kun muitakin kursseja on vielä rästissä, mutta alkaahan tämä nyt jo hieman surkuhupaisaa olla. Onneksi sähkölaskut pääsee viimein huomenna maksamaan, sehän tästä vielä puuttuisikin että sähköt menisi. Viimeiset viikot on saanut tulla päivisin kotiin pelko persiin alla arvuutellen, onkohan kotona vielä sähköt vai ei, vaikkei mitään katkaisu-uhkausta olekaan tullut. Pari kertaa ne on aiemmin menneet, ne sähköt, eikä se ole ollut kovin kivaa vaikkei sillekään osannut loppupeleissä kun nauraa. Vaikka se takaisinkytkentä sitten tekikin kammottavan ison loven lompakkoon ja pari yötä piti lojua evakossa ystävän sohvalla.

Aamulla herätessäni Toinenkin oli vielä hereillä, ja sain kertoa oudosta unestani. Tosin vain pienen pätkän, sen minkä muistin. Outoa unessa oli se, ettei siinä tapahtunut sitä, mitä aiemmin on samankaltaisissa unissa käynyt. Tällä kertaa minä voitin, en antanut periksi, ja minua sanottiin kauniiksi, vaikka aika ikävään sävyyn. Ei siitä unesta kumminkaan mitenkään ikävät fiilikset jääneet. Ehkä ei muutenkaan pitäisi ylitulkita unia liikaa. 

Seuraavat kuusi tuntia on käytettävä ahkerasti huomiseen kokeeseen lukemiseen. Ei enää kärsi yhtään lepsuilla näiden opintojen kanssa, ei.
 

plup

Tämä päivä ei sitten mitenkään käynnistynyt. Ei, vaikka heräsi kahdesti. Jossain välissä typerää säätä uhmaten talsin kauppaan, vältellen pahimpia lätäköitä ja loskapaskoja. Onneksi ostin tälle talvelle hyvät kengät, edelliset olisivat kastelleet varpaat ensimmäisten kahden metrin jälkeen.

Yksi raukka on jo usemman viikon laitellut viestejä ja ehdottanut näkemistä. En ole jaksanut edes vastata, mutta silti tulee viikonloppuisin aina uusi ehdotus. Tiedän, että olen välillä ehkä antanut vähän vääränlaisia signaaleja, mutten siltikään osaa laittaa pistettä ja sanoa kiitos mutta ei kiitos. Olen julma ja pidän roikkumassa. Oven raollaan, vaikka tiedän etten koskaan tule sitä ovea käyttämään. Minulla on jo hyvä ja tasapainoinen parisuhde, niin tasapainoinen että välillä ihan ällöttää. En minä tarvitse pakotietä.

 Minulla ei ole ikinä ollut näin tasapainoista parisuhdetta ennen tätä. Ainut ongelma on välimatka, eikä sekään niin paha ongelma. Siihen on tottunut, eikä se ole ongelma enää kauaa. En pääse olemaan mustasukkainenkaan, kun toinen on ihan mahdoton kotihiiri. Ollaan jatkuvasti yhteydessä, paitsi silloin kun nukutaan. Siksi on hyvä että on eri aikavyöhykkeet, niin saa olla rauhassa sen ajan kun toinen koisii. Herää sopivasti vasta iltapäivällä meidän aikaa, juuri silloin kun pääsen koulusta. Minä taas herään yöuniltani juuri ennen kuin se menee nukkumaan, ja ehditään jutella hetki ennen kuin riennän kouluun. 

Välillä tämä on vain aika tylsää. Tämä tasapainoisuus. Olen tottunut draamaan aikaisemmissa suhteissani, siihen että samaan aikaan vihaa ja rakastaa toista. Riitelyä ja tavaroiden paiskomista, huutamista ja itkemistä, sydäntäraastavaa kipua ja sen jälkeen kepeästi kuplivaa rakkautta. Kaipaan sitä, tavallaan. Ehkä siksi koitan nytkin, tässäkin suhteessa välillä oikein kaivamalla kaivaa asioita joista suuttua, joista olla mustasukkainen tai epävarma. Ei mitään suurta kumminkaan. Ei me olla tapeltu kuin ehkä kerran tai kaksi. 

Onhan se kuitenkin hyvä, että asiat on näin hyvin. Ehkä tämä on se oikea.

maailma ei ole tehty meitä varten

Lauantai. Vielä huomenna saa nukkua niin pitkään kuin vain unta riittää, sitten pitää taas herätä kuudelta seuraavat neljä päivää. Sitten saa taas seuravat neljä päivää nukkua, koska pääsiäinen.

Maailmalla tapahtuu kauheita. Joka päivä. En ikinä halua lukea katastrofeista kaikkea heti, riittää että näen otsikot. Sitten käsittelen asiaa sisälläni, ja alan pikku hiljaa lukea asioista lisää. Ja ahdistun. En kuitenkaan puhu muille, sulattelen vain asioita omassa mielessäni. En pysty osallistumaan keskusteluun muiden päivitellessä asiaa. Saatan vaikuttaa siltä, etten tiedä mistään mitään tai en välitä ollenkaan, vaikka kyllähän minä välitän. Jotkin uutiset voi vavahduttaa yllättävänkin paljon. Ne vaivaa mieltä ja tulee uniin. Ehkä ne vaivaisi vähän vähemmän, jos puhuisi, mutta en minä pysty.


Sitten vain pyydän Toiselta, että pidä itses hengissä pliiis, koska maailma ei ole turvallinen paikka. Ei varsinkaan siellä kaukana, jossa uhka vaanii varmasti joka nurkan takana, on myrskyjä ja aseita ja hulluja ja ihan varmasti kuolo korjaa jos nyt menet metrolla matkustamaan. Toinen pitää ihan pöhkönä kun huolehdin, silti sanon vaan että älä leiki sankaria vaikka tilanne olisi mikä, ei sitä tarvitse kuolla sankarina, mitä minä kuolleella sankarilla tekisin. Ehkä se on vähän pöhköä, mutta en voi sille mitään että olen jatkuvasti huolissani. Suomessa on turvallisempaa, tule tänne.


Voivoi.

On sitä aiemminkin kirjoittanut blogia jos kahtakin. Aina sen ensimmäisen kirjoituksen kirjoittaminen on yhtä vaikeaa.

Olen 25 vuotias. En osaa kutsua itseäni vieläkään mieheksi, vaikka ikää on jo tuon verran. Miesten kuuluisi olla isoja ja vahvoja, aikuisia. Olenhan minä tavallaan aikuinen, täytän kaikki kriteerit. On oma koti, lapsikin löytyy ja olen pitkäaikaisessa parisuhteessa, tosin toisen miehen kanssa. Häntä voin helposti kutsua mieheksi, vaikka onkin pari vuotta nuorempi, mutta jostain syystä Mies tuntuu itseni kohdalla vieraalta. Koen olevani vielä poika, pelkkä poikanen. Eksynyt poikalapsi aikuisen saappaissa. 

Tai ehkä ei enää niin kovin eksynyt. Opiskelen unelma-alaani ja elämässä on muutenkin aikalailla asiat järjestyksessä. Paria pikkuista juttua lukuunottamatta kaikki on todella hyvin, mutta silti tunnen olevani jotenkin hukassa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä aikoinaan psykoterapiaan, jota mielenterveystoimiston hoitaja ehdotti, ehkä siellä olisin osannut puhua ja käsitellä itseni ehjemmäksi. Mutta hyvä minun on näinkin. Luulen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Inhottaa tilanteet, joissa pitäisi kertoa itsestään jotain. Tästä syystä vihaan kaikenlaisia haastatteluita, oli ne sitten työtä tai opiskelupaikkaa varten. Siksi en kerro itsestäni tämän enempää nytkään. Mutta voin kertoa muista asioista. Poikani on 7 vuotias, kesällä 8. Poikaystäväni asuu New Yorkissa, kenties pian tai vähän sen jälkeen Suomessa. Opiskelen sosiaali- ja terveysalaa. Olen selättänyt syövän. Siinä kai ne tärkeimmät.

Tervetuloa mukaan.

Mutta tälle ulkoasulle täytyy kyllä tehdä jotain. Ehkä huomenna jaksaa.