plup

Tämä päivä ei sitten mitenkään käynnistynyt. Ei, vaikka heräsi kahdesti. Jossain välissä typerää säätä uhmaten talsin kauppaan, vältellen pahimpia lätäköitä ja loskapaskoja. Onneksi ostin tälle talvelle hyvät kengät, edelliset olisivat kastelleet varpaat ensimmäisten kahden metrin jälkeen.

Yksi raukka on jo usemman viikon laitellut viestejä ja ehdottanut näkemistä. En ole jaksanut edes vastata, mutta silti tulee viikonloppuisin aina uusi ehdotus. Tiedän, että olen välillä ehkä antanut vähän vääränlaisia signaaleja, mutten siltikään osaa laittaa pistettä ja sanoa kiitos mutta ei kiitos. Olen julma ja pidän roikkumassa. Oven raollaan, vaikka tiedän etten koskaan tule sitä ovea käyttämään. Minulla on jo hyvä ja tasapainoinen parisuhde, niin tasapainoinen että välillä ihan ällöttää. En minä tarvitse pakotietä.

 Minulla ei ole ikinä ollut näin tasapainoista parisuhdetta ennen tätä. Ainut ongelma on välimatka, eikä sekään niin paha ongelma. Siihen on tottunut, eikä se ole ongelma enää kauaa. En pääse olemaan mustasukkainenkaan, kun toinen on ihan mahdoton kotihiiri. Ollaan jatkuvasti yhteydessä, paitsi silloin kun nukutaan. Siksi on hyvä että on eri aikavyöhykkeet, niin saa olla rauhassa sen ajan kun toinen koisii. Herää sopivasti vasta iltapäivällä meidän aikaa, juuri silloin kun pääsen koulusta. Minä taas herään yöuniltani juuri ennen kuin se menee nukkumaan, ja ehditään jutella hetki ennen kuin riennän kouluun. 

Välillä tämä on vain aika tylsää. Tämä tasapainoisuus. Olen tottunut draamaan aikaisemmissa suhteissani, siihen että samaan aikaan vihaa ja rakastaa toista. Riitelyä ja tavaroiden paiskomista, huutamista ja itkemistä, sydäntäraastavaa kipua ja sen jälkeen kepeästi kuplivaa rakkautta. Kaipaan sitä, tavallaan. Ehkä siksi koitan nytkin, tässäkin suhteessa välillä oikein kaivamalla kaivaa asioita joista suuttua, joista olla mustasukkainen tai epävarma. Ei mitään suurta kumminkaan. Ei me olla tapeltu kuin ehkä kerran tai kaksi. 

Onhan se kuitenkin hyvä, että asiat on näin hyvin. Ehkä tämä on se oikea.