Aamun kammottavasta väsymyksestä huolimatta sitä jotenkin potki itsensä liikkeelle. Tuonne ulos vaan, missä loska kasteli jalat ja lumihiutaleet tarttui hiuksiin ja silmäripsiin. Koulusta palatessa oli sentään vähän parempi ilma ja teitäkin osittain aurattu.
Stressi kasvaa sitä mukaa kun päivät etenee ja asiat menee pyllylleen. Joka päivä jotain pieniä vastoinkäymisiä. Ei saisi nauraa, kun kokeesta tulee hylätty kun muitakin kursseja on vielä rästissä, mutta alkaahan tämä nyt jo hieman surkuhupaisaa olla. Onneksi sähkölaskut pääsee viimein huomenna maksamaan, sehän tästä vielä puuttuisikin että sähköt menisi. Viimeiset viikot on saanut tulla päivisin kotiin pelko persiin alla arvuutellen, onkohan kotona vielä sähköt vai ei, vaikkei mitään katkaisu-uhkausta olekaan tullut. Pari kertaa ne on aiemmin menneet, ne sähköt, eikä se ole ollut kovin kivaa vaikkei sillekään osannut loppupeleissä kun nauraa. Vaikka se takaisinkytkentä sitten tekikin kammottavan ison loven lompakkoon ja pari yötä piti lojua evakossa ystävän sohvalla.
Aamulla herätessäni Toinenkin oli vielä hereillä, ja sain kertoa oudosta unestani. Tosin vain pienen pätkän, sen minkä muistin. Outoa unessa oli se, ettei siinä tapahtunut sitä, mitä aiemmin on samankaltaisissa unissa käynyt. Tällä kertaa minä voitin, en antanut periksi, ja minua sanottiin kauniiksi, vaikka aika ikävään sävyyn. Ei siitä unesta kumminkaan mitenkään ikävät fiilikset jääneet. Ehkä ei muutenkaan pitäisi ylitulkita unia liikaa.
Seuraavat kuusi tuntia on käytettävä ahkerasti huomiseen kokeeseen lukemiseen. Ei enää kärsi yhtään lepsuilla näiden opintojen kanssa, ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti