Pandan paniikki

On sitä aiemminkin kirjoittanut blogia jos kahtakin. Aina sen ensimmäisen kirjoituksen kirjoittaminen on yhtä vaikeaa.

Olen 25 vuotias. En osaa kutsua itseäni vieläkään mieheksi, vaikka ikää on jo tuon verran. Miesten kuuluisi olla isoja ja vahvoja, aikuisia. Olenhan minä tavallaan aikuinen, täytän kaikki kriteerit. On oma koti, lapsikin löytyy ja olen pitkäaikaisessa parisuhteessa, tosin toisen miehen kanssa. Häntä voin helposti kutsua mieheksi, vaikka onkin pari vuotta nuorempi, mutta jostain syystä Mies tuntuu itseni kohdalla vieraalta. Koen olevani vielä poika, pelkkä poikanen. Eksynyt poikalapsi aikuisen saappaissa. 

Tai ehkä ei enää niin kovin eksynyt. Opiskelen unelma-alaani ja elämässä on muutenkin aikalailla asiat järjestyksessä. Paria pikkuista juttua lukuunottamatta kaikki on todella hyvin, mutta silti tunnen olevani jotenkin hukassa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä aikoinaan psykoterapiaan, jota mielenterveystoimiston hoitaja ehdotti, ehkä siellä olisin osannut puhua ja käsitellä itseni ehjemmäksi. Mutta hyvä minun on näinkin. Luulen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Inhottaa tilanteet, joissa pitäisi kertoa itsestään jotain. Tästä syystä vihaan kaikenlaisia haastatteluita, oli ne sitten työtä tai opiskelupaikkaa varten. Siksi en kerro itsestäni tämän enempää nytkään. Mutta voin kertoa muista asioista. Poikani on 7 vuotias, kesällä 8. Poikaystäväni asuu New Yorkissa, kenties pian tai vähän sen jälkeen Suomessa. Opiskelen sosiaali- ja terveysalaa. Olen selättänyt syövän. Siinä kai ne tärkeimmät.

Tervetuloa mukaan.

Mutta tälle ulkoasulle täytyy kyllä tehdä jotain. Ehkä huomenna jaksaa.