hups.

Aamun kammottavasta väsymyksestä huolimatta sitä jotenkin potki itsensä liikkeelle. Tuonne ulos vaan, missä loska kasteli jalat ja lumihiutaleet tarttui hiuksiin ja silmäripsiin. Koulusta palatessa oli sentään vähän parempi ilma ja teitäkin osittain aurattu. 

Stressi kasvaa sitä mukaa kun päivät etenee ja asiat menee pyllylleen. Joka päivä jotain pieniä vastoinkäymisiä. Ei saisi nauraa, kun kokeesta tulee hylätty kun muitakin kursseja on vielä rästissä, mutta alkaahan tämä nyt jo hieman surkuhupaisaa olla. Onneksi sähkölaskut pääsee viimein huomenna maksamaan, sehän tästä vielä puuttuisikin että sähköt menisi. Viimeiset viikot on saanut tulla päivisin kotiin pelko persiin alla arvuutellen, onkohan kotona vielä sähköt vai ei, vaikkei mitään katkaisu-uhkausta olekaan tullut. Pari kertaa ne on aiemmin menneet, ne sähköt, eikä se ole ollut kovin kivaa vaikkei sillekään osannut loppupeleissä kun nauraa. Vaikka se takaisinkytkentä sitten tekikin kammottavan ison loven lompakkoon ja pari yötä piti lojua evakossa ystävän sohvalla.

Aamulla herätessäni Toinenkin oli vielä hereillä, ja sain kertoa oudosta unestani. Tosin vain pienen pätkän, sen minkä muistin. Outoa unessa oli se, ettei siinä tapahtunut sitä, mitä aiemmin on samankaltaisissa unissa käynyt. Tällä kertaa minä voitin, en antanut periksi, ja minua sanottiin kauniiksi, vaikka aika ikävään sävyyn. Ei siitä unesta kumminkaan mitenkään ikävät fiilikset jääneet. Ehkä ei muutenkaan pitäisi ylitulkita unia liikaa. 

Seuraavat kuusi tuntia on käytettävä ahkerasti huomiseen kokeeseen lukemiseen. Ei enää kärsi yhtään lepsuilla näiden opintojen kanssa, ei.
 

plup

Tämä päivä ei sitten mitenkään käynnistynyt. Ei, vaikka heräsi kahdesti. Jossain välissä typerää säätä uhmaten talsin kauppaan, vältellen pahimpia lätäköitä ja loskapaskoja. Onneksi ostin tälle talvelle hyvät kengät, edelliset olisivat kastelleet varpaat ensimmäisten kahden metrin jälkeen.

Yksi raukka on jo usemman viikon laitellut viestejä ja ehdottanut näkemistä. En ole jaksanut edes vastata, mutta silti tulee viikonloppuisin aina uusi ehdotus. Tiedän, että olen välillä ehkä antanut vähän vääränlaisia signaaleja, mutten siltikään osaa laittaa pistettä ja sanoa kiitos mutta ei kiitos. Olen julma ja pidän roikkumassa. Oven raollaan, vaikka tiedän etten koskaan tule sitä ovea käyttämään. Minulla on jo hyvä ja tasapainoinen parisuhde, niin tasapainoinen että välillä ihan ällöttää. En minä tarvitse pakotietä.

 Minulla ei ole ikinä ollut näin tasapainoista parisuhdetta ennen tätä. Ainut ongelma on välimatka, eikä sekään niin paha ongelma. Siihen on tottunut, eikä se ole ongelma enää kauaa. En pääse olemaan mustasukkainenkaan, kun toinen on ihan mahdoton kotihiiri. Ollaan jatkuvasti yhteydessä, paitsi silloin kun nukutaan. Siksi on hyvä että on eri aikavyöhykkeet, niin saa olla rauhassa sen ajan kun toinen koisii. Herää sopivasti vasta iltapäivällä meidän aikaa, juuri silloin kun pääsen koulusta. Minä taas herään yöuniltani juuri ennen kuin se menee nukkumaan, ja ehditään jutella hetki ennen kuin riennän kouluun. 

Välillä tämä on vain aika tylsää. Tämä tasapainoisuus. Olen tottunut draamaan aikaisemmissa suhteissani, siihen että samaan aikaan vihaa ja rakastaa toista. Riitelyä ja tavaroiden paiskomista, huutamista ja itkemistä, sydäntäraastavaa kipua ja sen jälkeen kepeästi kuplivaa rakkautta. Kaipaan sitä, tavallaan. Ehkä siksi koitan nytkin, tässäkin suhteessa välillä oikein kaivamalla kaivaa asioita joista suuttua, joista olla mustasukkainen tai epävarma. Ei mitään suurta kumminkaan. Ei me olla tapeltu kuin ehkä kerran tai kaksi. 

Onhan se kuitenkin hyvä, että asiat on näin hyvin. Ehkä tämä on se oikea.

maailma ei ole tehty meitä varten

Lauantai. Vielä huomenna saa nukkua niin pitkään kuin vain unta riittää, sitten pitää taas herätä kuudelta seuraavat neljä päivää. Sitten saa taas seuravat neljä päivää nukkua, koska pääsiäinen.

Maailmalla tapahtuu kauheita. Joka päivä. En ikinä halua lukea katastrofeista kaikkea heti, riittää että näen otsikot. Sitten käsittelen asiaa sisälläni, ja alan pikku hiljaa lukea asioista lisää. Ja ahdistun. En kuitenkaan puhu muille, sulattelen vain asioita omassa mielessäni. En pysty osallistumaan keskusteluun muiden päivitellessä asiaa. Saatan vaikuttaa siltä, etten tiedä mistään mitään tai en välitä ollenkaan, vaikka kyllähän minä välitän. Jotkin uutiset voi vavahduttaa yllättävänkin paljon. Ne vaivaa mieltä ja tulee uniin. Ehkä ne vaivaisi vähän vähemmän, jos puhuisi, mutta en minä pysty.


Sitten vain pyydän Toiselta, että pidä itses hengissä pliiis, koska maailma ei ole turvallinen paikka. Ei varsinkaan siellä kaukana, jossa uhka vaanii varmasti joka nurkan takana, on myrskyjä ja aseita ja hulluja ja ihan varmasti kuolo korjaa jos nyt menet metrolla matkustamaan. Toinen pitää ihan pöhkönä kun huolehdin, silti sanon vaan että älä leiki sankaria vaikka tilanne olisi mikä, ei sitä tarvitse kuolla sankarina, mitä minä kuolleella sankarilla tekisin. Ehkä se on vähän pöhköä, mutta en voi sille mitään että olen jatkuvasti huolissani. Suomessa on turvallisempaa, tule tänne.


Voivoi.

On sitä aiemminkin kirjoittanut blogia jos kahtakin. Aina sen ensimmäisen kirjoituksen kirjoittaminen on yhtä vaikeaa.

Olen 25 vuotias. En osaa kutsua itseäni vieläkään mieheksi, vaikka ikää on jo tuon verran. Miesten kuuluisi olla isoja ja vahvoja, aikuisia. Olenhan minä tavallaan aikuinen, täytän kaikki kriteerit. On oma koti, lapsikin löytyy ja olen pitkäaikaisessa parisuhteessa, tosin toisen miehen kanssa. Häntä voin helposti kutsua mieheksi, vaikka onkin pari vuotta nuorempi, mutta jostain syystä Mies tuntuu itseni kohdalla vieraalta. Koen olevani vielä poika, pelkkä poikanen. Eksynyt poikalapsi aikuisen saappaissa. 

Tai ehkä ei enää niin kovin eksynyt. Opiskelen unelma-alaani ja elämässä on muutenkin aikalailla asiat järjestyksessä. Paria pikkuista juttua lukuunottamatta kaikki on todella hyvin, mutta silti tunnen olevani jotenkin hukassa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä aikoinaan psykoterapiaan, jota mielenterveystoimiston hoitaja ehdotti, ehkä siellä olisin osannut puhua ja käsitellä itseni ehjemmäksi. Mutta hyvä minun on näinkin. Luulen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Inhottaa tilanteet, joissa pitäisi kertoa itsestään jotain. Tästä syystä vihaan kaikenlaisia haastatteluita, oli ne sitten työtä tai opiskelupaikkaa varten. Siksi en kerro itsestäni tämän enempää nytkään. Mutta voin kertoa muista asioista. Poikani on 7 vuotias, kesällä 8. Poikaystäväni asuu New Yorkissa, kenties pian tai vähän sen jälkeen Suomessa. Opiskelen sosiaali- ja terveysalaa. Olen selättänyt syövän. Siinä kai ne tärkeimmät.

Tervetuloa mukaan.

Mutta tälle ulkoasulle täytyy kyllä tehdä jotain. Ehkä huomenna jaksaa.